Omppu

Viime vuonna omenapuuhun tuli kaksi omenaa, tänä vuonna ehkä tuplaten. Vähissä on, ensivuodeksi toivottavasti enemmän, että riittäsi mehuksi asti.

Vähiin on myös käynyt kameran käyttö ja valokuvaaminen. Muutama vuosi sitten olin kamera kädessä kaikkialla ja tänä vuonna valokuvia on kyllä kerääntynyt hävettävän vähän. Mitä tapahtui? Asiaan pitää kuitenkin tehdä korjaus!

Uusia kuvia odotellessa voidaan katsella vanhaa omppu kuvaa ;)

Työputki

Pitkähkön ja kiireisen työputken aikana ehtii vain huikata: Hyvää yötä! :)

Facebookista luettua

Eräs taksikuski kirjoittaa:

Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.

Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta. Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla. Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.
“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista. Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle. Hän kiitteli minua ystävällisyydestä.
“Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”
“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”
“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.
“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”
Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.
“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.
Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, josssa hän oli aikoinaan työskennellyt. Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisalli, jossa hän oli käynyt nuorena. Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.
Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.” Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus. Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä. Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.
“Paljonko olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.
“Et mitään”, sanoin.
“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.
“On muitakin asiakkaita”, vastasin. Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.
“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”
Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.

En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämääröttömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro? Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois? En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni. Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.

Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.

Lokakuu

Olen pitkään pohtinut tietokoneetonta kuukautta, jotta saisin hieman taukoa koneella istumiseen ja sen sijaan saisin aikaiseksi jotain 'järkevää'. Nyt huomaan ajattelevani aivan päin vastaista, mm: 'Miten hienoa olisikaan päivittäin kirjoittaa postaus blogiin, kuukauden ajan' :) Eli tässä sitä nyt ollaan: Lokakuun ensimmäisenä ja kuukauden ensimmäisen postauksen kanssa!

Liitän tähän ei niin aiheeseen liittyvän kuvan: Raisasta, 
aikana jolloin lyhyt ja siisti karva oli muodissaan.

Minulla on koira

Minulla on koira. Olen minä sitä kouluttanutkin. Lenkkeilijöihin se suhtautuu tosi luontevasti. Iloisesti häntä heiluen se tulee tervehtimään kaikkia kuntourheilun ystäviä. Minä olen siinä ihan lähellä, narun toisessa päässä, rähmälläni. Hyvin suhtautuvat kaikki lenkkeilijät poistuessaan paikalta tapaamisemme jälkeen, kuraiset tassunjäljet rintapielessä ja naama nuoltuna. Haluavat tavata toistekin. Moni on huutanut: "Te kuulette minusta vielä!" Mukavaa sakkia!

Vaikka kyllä koiran koulutus vaatii pitkäjänteisyyttä. Kapulan heittämisestä se tykkää valtavasti, kerran heitin. Poliisit toivat koiran illalla kotiin. Minä sanoin, että ei olisi tarvinnut. Luulivat, että lasken leikkiä...

Naapuritkin pitävät meidän koirasta kovasti, ovat antaneet sille lempinimenkin: ADHD. Outo nimi. Olisiko arabiaa?

Kerran minä vein sen lääkäriin ja sanoin, että nyt tälle idiootille on tehtävä jotain. Lääkäri kysyi, että voiko eläintenhoitaja pitää sillä välin minun koiraani. Kaikki eläinlääkärit eivät ole tosikkoja. Uskoihan lääkäri puhetta ja määräsi koiralle rauhoittavia pillereitä. Muutaman purkillisen se niitä sitten söikin, nälkäänsä. Antoi vielä tassua kiitokseksi. Pitihän minunkin yksi maistaa. Viikko meni horroksessa. Lääkitys lopetettiin tehottomana. Ei siitä ollut huumekoiraksi.

Koirat ovat kovia syömään. Aamiaiseksi se vetäisee pari desiä nappuloita, maksalaatikkoa ja olkkarin sohvan.

Koiran hankkiminen ei ole kovin kallista. Tonnilla saa hyvät paperit omaavan koiran. Remonttiin menee kymppitonnin verran ja ruokaan viitisenkymppiä kuussa. Meillä lisäkustannuksia aiheutti turvahäkin ostaminen, mutta se osoittautui liian pieneksi koko perheelle.

Luin koirakirjan. Siinä sanottiin, että koiraperheessä johtajuus on tärkeässä asemassa. Helpotti. Yksi asia on sentään meilläkin hoidettu oikein: koirani on loistava johtaja! Lenkkikaverihan minun piti siitä itselleni kasvattaa. Ensimmäisellä lenkillä vedettiin yhtä köyttä tosi hienosti. Eri suuntiin. Koiran kanssa juokseminen vaatii vahvoja olkapäitä.

En oikein uskaltautunut taannoin mukaan keskusteluun lenkkipoluilla häiriköivistä koirista. Ymmärsin heti, että joku oli nähnyt meidät. Päätin kuitenkin tulla ulos kaapista kun tajusin, ettei ongelma ole yksin minun, se on myös niiden, joita meidän koira on häiriköinyt. Eiköhän sovita, että jokainen hoitaa omat ongelmansa. Kennelpiireissä on väläytelty ongelman ratkaisuksi niinkin julmaa asiaa kuin piikin antamista häiriökäyttäytyjille. Minusta se on kohtuuttoman kova rangaistus, sitä paitsi suurin osa lenkkeilijöistä on ihan mukavaa porukkaa!

Jatko-osan aika?

Myöhäinen ilta, ehkä jo yö, pyykkitelineellä kuivuvat pyykit, keittiönpöydällä juhlista jääneet Jaffa-keksit, sohvalla nukkuva koira, ikkunaan piiskaava sade ja hölmö tyttö.

Tytön pitäisi olla jo nukkumassa, silti se istuu vielä koneella.

Mikäs tässä ollessa? Selaillessa valokuvia sekä miettiessä tapahtumia, tapahtuneita ja tapahtuvia.
Mihin aika oikein on hujahtanut? Viimeisin blogiteksti on viiden kuukauden takaa.

Nyt ryhtiliike ja blogin jatko-osan pariin :)

Lomalukemiset

Loma + lämpö + kirja = täydellistä :>

Helmikuun lomareissuun valikoitui seuraavanlainen kirjakokoelma:

Spindler - Pelinjotaja: On tullut luettua jo aiemmin, mutta jäänyt mieleen hyvänä, jännittävänä ja mukaansa trempaavana kirjana. On onni omistaa hatara pää, jolloin pääsee nauttimaan uudelleen upean lukukokemuksen :)

Sophie Kinsella - Himoshoppaajan salaiset unelmat: Naisellista hömppää ja helppoa luettavaa.

Yann Martel - Piin elämä: Näin aiemmin elokuvan trailerin ja tuli 'tuo on pakko nähdä'-tunne. Nautin kuitenkin enemmän lukukokemuksesta, joten suuntasin kauppaan kirjaa etsimään. Piin elämä oli erilainen ja koskettava kirja, joka jäi mieleen miellyttävänä lukuelämyksenä.

Suzanne Collins - Nälkäpeli: Nähty elokuvana, mutta siitä huolimatta mukaansa tempaava kirja, jota ei millään voinut jättää kesken. Kirjasarjan toinen- ja kolmasosa olivat yhtä otteessaan pitäviä ja uskomattomia!